Myntin kirjasto

(orig. The Zig Zag Girl, suom. Pauli Tapio)

Kirjastosta

Takakannesta:

"Brighton, 1950. Rikoskomisario Edgar Stephens saa tutkittavakseen tapauksen, jossa nuori nainen on sahattu kolmeen osaan. Se johdattaa Edgarin ajatukset kovin samanoloiseen taikatemppuun, joten hän pyytää apua sodanaikaiselta palvelustoveriltaan ja ystävältään Max Mephistolta. Taikurina esiintymislavoja kiertävä Max haraa vastaan, kunnes selviää, kuka surmattu nainen on. Pian käy myös selväksi, että surmatyöt eivät jää yhteen. Kuka pääsee hengestään seuraavaksi - ja miksi? Taikatemppumurhat on Griffithsin koukuttavan dekkarisarjan ensimmäinen osa."

Ei tätä kyllä voi parhaalla tahdollakaan sanoa koukuttavaksi. Suurin osa kirjaa on varsin tylsää jaarittelua, jossa rikostarinan selvittely jää sivuosaan. Samoja asioita jankataan, eikä mitään uutta tuoda esiin. Toisaalta sitten syyllisen arvaaminen oli todella helppoa, niin monta selvää vihjettä annettiin. Edes loppuratkaisu ei siis parantanut kokonaisuutta. Griffiths löi itsensä läpi Ruth Galloway -sarjalla, joka sekin lässähti muutaman osan jälkeen. Harbinder Kaur -sarja on ehkä toistaiseksi ollut tasaisempi, mutta tämä Brightonin mysteerit -sarja tuntuu kirjoitetun vain rahan takia. Tai sitten eväät on vaan syöty.

BC-kirja

Takakannesta:

"Anna on viittä vaille valmis agronomi, joka tuskailee gradunsa kanssa espoolaisessa kaksiossa. Isoveljen traagisen kuoleman jälkeen suvun karjatila on jäämässä heitteille. Riuskoja otteita vaativat puolivalmis navetta, sotkuiset raha-asiat ja puolensataa lypsävää sarvipäätä. Ottaako Anna haasteen vastaan? Ja miten käy entisen elämän, kun tunteita hämmentävät niin nuoruuden ihastus Harri kuin naapurin Ilkka, jonka avioliitto on pahasti rempallaan."

Olen lukenut aika monta Mustosen maalaisromantiikkasarjan kirjaa, mutta en yhtään muista, olinko lukenut tätä aiemmin. Tuttua tarinaa tämä sinänsä oli ja omalla tavallaan ihan viihdyttävää luettavaa silloin, kun haluaa tuulettaa aivoja. Kyllähän tietysti maatalossa tapahtuu aina kaikenlaista, mutta jossain vaiheessa rupesi tuntumaan, että meneeköhän jo vähän turhan överiksi kaikki vastoinkäymiset.

Kirjastosta

Takakannesta:

"Andréi on Svetaa kymmenen vuotta vanhempi ja usein sisarelleen vanhemman asemassa. Kun köyhän pojan tulevaisuus alkaa näyttää huonolta, Andréi jättää taakseen Valko-Venäjän, Svetan sekä maan yli lentävät haikarat. Aikuistuttuaan Sveta-sisar taistelee maan itsevaltaista hallitsijaa vastaan. Hän osallistuu mielenosoituksiin, joutuu pidätetyksi ja kysyy kauas muuttaneelta veljeltään, miksi tämä käänsi kotimaalleen selän. Haikara kantaa siivillään ikuista murhetta. Anna Soudakovan kolmas romaani levittää siipensä myös 1940-luvulle, jossa sisarusten suku kietoutuu maan synkkään historiaan ja valkovenäjän kielen opettajan elämäntarinaan. Soudakovan koskettava romaani kysyy mieltä mielettömyyteen sekä ymmärrystä ihmisten ja sisarusten välille."

Tämä on koskettava tarina kahdesta sisaruksesta ja maasta, joka on joutunut aina kärsimään valtaapitävien mielivallasta. Elämä ei ole herkkua, ei Andréille ja Svetalle, ei heidän vanhemmilleen, ei edes heidän isovanhemmilleen. Svetan syntyessä elämä on vielä jotenkin siedettävää taloudellisesti, sillä mummo käy töissä paikallisessa tehtaassa ja pystyy johtajaa mielistelemällä ja asemaansa hyväksikäyttämällä saamaan etuja, joita ei tavallisilla työläisillä ole. Kaikki muuttuu, kun ensin lasten isä tappelee paikallisen poliisipäällikön pojan kanssa ja joutuu vankilaan. Sitten mummokin menettää työnsä tehtaan sulkeutuessa ja äiti ja mummo täyttävät päivänsä votkaa juomalla. Mummo sentään yrittää antaa lapsille rakkautta, mutta äidiltä sitä ei lapsille riitä. Andréi toteaa, ettei hän isänsä takia pääsee haluamaansa kouluun, joten sama se vaikka lähtisi Venäjälle gastarbeiteriksi. Kun sekin loppuu työtapaturman takia, edessä on lähtö länteen, asylantiksi. Ensin tie vie Norjaan ja sieltä viimein Suomeen, johon hän kotiutuu. Sisar pääsee enonsa luo Minskiin, jat pitkään elämä on aineellisesti kohtuullista. Eno kuitenkin toimii aktiivisesti politiikassa - oppositiopuolueessa. Diktaattorin ote kuitenkin kiristyy ja enokin löytää tiensä vankilaan. Sveta toimii maan alla, mutta viimein hänenkin tiensä vie mielenosoituksiin ja vankilaan. Sisarusten tarinan rinnalla kerrotaan 1940-luvun tarinaa niin mummon kuin naapurissa asuvan valkovenäjää opettavan Margaritan perheen kautta. Mummo oli auttanut partisaaneja, joiden joukossa oli myös hänen isänsä. Margaritan isä taas oli ollut sodan aikana saksalaisten kanssa toimiva poliisi; venäläiset olivat kieltäneet valkovenäjän kielen puhumisen, mutta saksalaiset kannustivat siihen - ja tämä oli miehelle tärkeintä. Vaikka kirja on täynnä surkeutta, traagisia kohtaloita, epäoikeudenmukaisuutta, se ei kuitenkaan ole täysin lohduton. Vaikka moni valkovenäläinen on alistunut nykytilaan, sieltä löytyy vielä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa uuteen aikaan. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että Venäjän nukkehallitsija haluaa tuhota valkovenäläisen kielen ja kulttuurin; on hienompaa puhua venäjää kuin moukkien kieltä, valkovenäjää. Tämä oli toistaiseksi tämän vuoden kirjoista yksi parhaista.

(orig. Fendre l'armure, suom. Lotta Toivanen)

Kirjastosta

Takakannesta:

"On ahdingossaan alkoholiin turvautuva leskiäiti, joka tutustuu toisen naisen roolissa rimpuilevaan pariisittareen. On kyyninen vakuutustarkastaja, joka joutuu selvittelemään kuusivuotiaiden konfliktia. On lähiötytön ja aristokraattipojan runollinen yhden yön kohtaaminen ja kahden keski-ikäisen miehen sukellus naamiot karistavaan ystävyyteen. Anna Gavaldan, Ranskan rakastetuimman novellitaiturin, säröiset henkilöhahmot yrittävät nähdä itsensä kirkkaasti, uskoutua, murtaa kuorensa. Tarinoista huokuu yksinäisyyden suru ja suuret menetykset, mutta Gavalda on aina pienen ihmisen puolella, täynnä toivoa ja hellyyttä. Lohikäärmetatutointi ja muita pintanaarmuja on täynnä surua ja suuria menetyksiä, mutta siinä on myös kirjailjalle ominaista hienovaraista pienen ihmisen ymmärrystä ja toivoa. Gavaldan maailmassa on aina ilahduttava, havahduttava, hivenen anarkistinen särmä. Ja säröt tekevät ihmisestä kiinnostavan - niin näissäkin teksteissä."

HelMet-haasteessa oli kohta, jossa kirjan nimessä tai kannessa on käärme. Yritin ensin lukea tähän Karin Smirnoffin Sokerikäärmeen, mutta se oli pakko jättää kesken. Lainasin sitten tämän tätä kohtaa varten. Kirja olikin miellyttävä yllätys, sillä Gavaldan novellit olivat hienoja pieniä kurkistuksia tavallisten ihmisten elämään. Ne olivat myös mukavan erilaisia, joistakin tarinoista olisi voinut lukea pidempäänkin.